Lähdet kävelemään lenkille, olet pukeutunut hyvin, hyvin lämpimästi, silmät vain näkyvät.
Kääntyessäsi tielle huomaat edellä herran, ehkä keski-ikäisen. Hän kävelee jonkun matkan päässä.
Edetessäsi vaihdat tien toiselle puolelle.
Ja sitten se iskee.
"Mitäs, jos ohittaisin tuon ukon?"
Ja niin lähdet kävelemään nopeammin. Et tietoisesti ajattele tavoitettasi, vaan kuuntelet samalla musiikkia korvissasi. Nautiskelet pakkasilmasta. Ihailet kauniita pakkaspuita.
"Oho, oon saanut sitä vähän kiinni. Heh, ihanku se nopeuttais kävelyään."
Alat olla tarkempi toimissasi tavoitteesi suhteen, alat kävellä nopeammin.
"Kas, menemme samaan tahtiin. Alanko teputtaa nopeampaa?"
Ja niin teputat. Ei, se ei ole juttusi. Säädät kävelyn itsellesi luonnollisiin tahtiin, jonkun mielestä pitkiin askeliin.
Kiihdytät kävelyäsi ja naureskelet sisäisesti, tähänkö aikuisuus on johtanut?
Kävelet, kävelet, ihankuin silmäkulmasta näkyisi ukko, ihankuin korviin kuuluisi kahisevat askeleet tien toiselta puolelta.
Kävelet, kävelet, kävelet, toivot, ettei ukko käänny samaan suuntaan, kuin sinä, pitääkö koko lenkki (6 km) kisailla?
Olet kääntynyt hetken aikaa sitten, katsot taaksesi tyyliin "Tuleeko ketään, kun nyt vaihdan puolta?"
Kaukana tulee joku nainen.
Luovutusvoitto vai mikä, mutta karistit ukon.
Loppusaldona 6,19 km 1 h 2 min.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos sinulle (: